Aika on pistänyt minut miettimään itseään. Eli taitaa olla sen aika nyt.

Minun aikani tuntuu hitaammalta, kuin toisten (lue minun mieleni synnyttämän kuvan toisista) aika, se aika, jonka mukana olen yrittänyt aika ajoin elää. Tämä minun aikani nyt ei tunnu siltikään pidemmältä. Ei tunnu, että sitä olisi yhtään enempää kuin normaalityössäkäyvällä normimenijällä. Se vain on jotenkin pysähtyneempää.

Kello on jo kohta neljä. Tänään pitää siirtyä junalla täältä sinne missä on mun huonekalut. Tuntuu, että en halua pysäyttää tätä ihanaista omaa oloani siirtymällä junien, katujen, paikasta a paikkaan b liikkuvien päämäärätietoisten ihmisten aikaan. Haluaisin vain, että hetket saisivat seurata toisiaan luovasti, voisin olla nyt ja tässä, voisin vähän kirjoittaa, vähän syödä, vähän ajatella, vähän kuunnella musiikkia, vähän meditoida. Ei tekisi yhtään mieli ottaa osaa yhteiskuntaan ja sen menoihin ja aikoihin. Ei tekisi mieli seurata kelloa ollenkaan. Olisin vaan ja sitten kulta tulisikin jo, ja oltaisiin vaan yhdessä. Ja sitten vähän unta kaaliin ja sitten taas olon jatkot.

Mutta onko tämmöinen elämä sitten elämisen arvoista? Mistä saa leivän, jos jatkaa näin pysähtyneenä? Voiko tämän pysähtymisen tilan ottaa mukaansa tuonne ulos, ja olla sen kanssa sopusoinnussa, elää omaa aikaansa välittämättä siitä, että minusta tuntuu siltä, ettei muut elä samassa ajassa? Huom, minusta tuntuu siltä. Voihan olla, että muut ovatkin aina eläneet tällä tavoin, miten minä tunnun elävän nyt (mitä kyllä epäilen suuresti), ja mun pää on kehittänyt illuusion siitä, miten kaikki muut muka päättömästi ryntäilee paikoista toisiin pysähtymättä hetkeksikään. Voihan olla, että vain minä tein sitä ennen, eivätkä suinkaan kaikki muut. Eli tässä saattaa olla kysymyksessä myös oma muutos, jonka heijastan nyt koskemaan yhteiskuntaa. Ihan kuin yhteiskunta olisi minun vanha minäni, joka huutaa suorittamaan ja pärjäämään. Mutta eihän sen tarvitse olla sitä, voihan olla, että se on vain heijastus siitä, mihin mulla ei enää ole paluuta.

Työ ja raha. Niitä saa tuolta ulkoa. Miten tuntea olevansa sisällä tuolla ulkona, sisällä omassa jutussaan tuossa niin vieraassa yhteiskunnassa? Aika kauan minusta on tuntunut siltä, että elän jotain muuta tarkoitusta varten, kuin omaa elämääni. Että olen luonut jonkinlaisen pakkomielteisen ajatuksen siitä, millainen minun tulee olla, jotta sovin tuonne ulos, ja saan haettua sieltä rahat elämiseen. Nyt tämä ajatus on kypsymässä täällä mun kanssa. Pysähtyminen kai on ainut vaihtoehto oppia olemaan uudella tavalla.

Hetkittäin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan pysähtyä, hetkittäin mut valtaa ahdistus siitä, että sovinko enää koskaan tähän yhteiskuntaan ja löydänkö paikkaani siellä. Olen erakko, ja haaveilen elämästä jossakin kaukaisessa hiljaisessa luostarissa keskellä vuoria pukeutuneena kaapuihin. Mutta onneksi mulla on rakas, jonka kanssa erakkoilu on oikein mukavaa ja antoisaa, ja läsnäolo hetkessä on niin luonnollista. Tämä on uskomaton siunaus minulle. En ole yksin.

Mää en enää sure sitä, mitä mulle on tapahtunut. Mun silmät ovat avautuneet, ja mää elän ja hengitän. Pikkasen mää pelkään sitä, että riittäkö mulla rahat ja saanko saikkua lisää, jotta saisin hetken vielä pysähtyä ja kehitellä tätä uutta maailmankuvaani. Toisaalta mua pelottaa se, että liika pysähtyminen erkaannuttaa mut yhteiskunnasta ja tekee musta jotenkin liian erilaisen, niin etten enää sovi tähän maailmaan ollenkaan. Eli olen yhteiskunnan silmissä hörhö tai hullu. Sitten minusta ei ainakaan olisi mitään hyötyä kenellekään. Tämä hyötyajatus itsessään on ihan mahdoton. Eihän me eletä täällä hyödyttääksemme tätä paperinmakuista systeemiä, eikä sen takia, että oltaisiin kaikki samanlaisia ja että meillä olisi kaikilla samanlainen kuva maailmasta. Mutta minä pelkään hörhöksi leimaantumista, sitä, että minusta tulee seuraava David Lynch. Pelkään, että mun rakkautta ei ymmärretä rakkaudeksi tämän maailman mittapuun mukaan. Eikä minua ihmiseksi (lue: normaaliksi).

Ihminen pelkää, jotta se selviytyisi. Mutta usein pelko voi muodostua jonkinlaiseksi illuusioksi siitä, ettei selviytysikään. Pelko on kokonaisvaltainen psykofyysinen tila, jossa ihmisen mieli hyppii menneiden haamujen luota tulevaisuuden haamuihin. Pelkäävä mieli ei muista nykyhetkeä. Menneet "epäonnistumiset" värittävät tulevaisuuden uhkakuvia, ja mieli luo jonkinlaista painajaista siitä, että elämässä voisi käydä jotenkin hullusti.

Minua on viimeaikoina pelottanut mm. se, etten jaksa laittaa itselleni ruokaa. Ja etten jaksa nousta sängystä. Tai etten uskalla olla oma itseni, tai ettei minua auta kukaan, kun en jaksa. Minua on pelottanut yksinoleminen, mutta myös toisten ihmisten kanssa olemisen raskaus. Minua ovat pelottaneet seinät ja muurit, jotka välillä tuntuvat tielleni nousevan. Ensin näkee niiden varjon kaukaa, sitten, kuin liukuhihnalla seisoisi voimatta tehdä mitään elämä vie hitaasti varjoa päin. Sitten huomaa, että edessä on muuri, josta ei pääse yli eikä ympäri. Pysähtyminen varjoon pelottaa.

Vuosi vuodelta peloilla on samat nimet, ne kiteytyvät vain ajan kuluessa, ja niille tulee syvempiä, yhä syvempiä merkityksiä. Pelko uskottelee, ettei minusta ole muuksi kuin pelkuriksi. Se myös uskottelee, etten koskaan enää tulisi näkemään valoa tai kokemaan pelotonta vapauden riemua. Kuitenkin se on onneksi väärässä. Se väistyy ajan mittaa, kun vain uskaltaa pysähtyä tarkastelemaan sitä. Näin minun on uskottava nyt, vaikka pelko valtaakin mieleni ja kehoni tuon tuostakin.

Philip Martinin "Zen - tie depression läpi" -kirja vastasi kysymykseeni siitä, mitä pelolle tulisi tehdä. Pitäisikö sitä juosta karkuun, yrittää unohtaa se, yrittää rakastaa se kuoliaaks, yrittää olla kuin sitä ei olisi. Martinin mukaan pelkoa voi tarkastella: voi tarkastella sitä, millaisia reaktioita se herättää mielessä ja kehossa. Vielä en tiedä, kuinka tämä tietoinen pysähtyminen pelon ääreen vaikuttaa pelkoihini, mutta metodi on kokeilun alla. Toinen vaihtoehto peloista "pääsemiseen", mikä on ihmisen luontainen suunta ajatella negatiivisista tuntemuksistaan, on vetää diapamia naamaan aamusta iltaan. Kuitenkin minusta pitkäjänteisempi vaihtoehto on pelon kohtaaminen sellaisena kuin se on. Vaikka se onkin ehkä pelottavinta, mitä voi olla. Ehkä tätä kautta voi huomata, että pelko sulaa vähitellen osaksi elämää, eikä sen merkitys pääse kasvamaan olemattomiin mittoihin.

Ymmärsin, että mun pelko tiivistyy aikalailla ajatukseen "pärjäämisestä" maailmassa. Pärjääminen on mun mielen mielestä sitä, että pystyy pitämään huolta itsestään, sitä että henki kulkee ilman ahdistusta, sitä, ettei pelkää yksinjäämistä eikä ihmisten kanssa olemista. Pärjääminen on sitä, ettei pelkää. Mutta itse ajatus "pärjäämisestä" taitaakin itse asiassa aiheuttaa koko pelon. Pärjääminenhän on itse asiassa illuusio siitä, että ihmisen pitäisi olla jotain Jumalaakin suurempaa, kuvitelma siitä, että omaa elämää voisi hallita. Pärjääminen sisältää pelon siitä, että voisi jäädä maailman rattaista. Se muotittaa elämän, ahdistaa itsen muottiin siitä, miten elämän kuuluisi kulkea.

Pärjäävä ihminen ei tarvitse. Mutta onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei tarvitsisi mitään? Kyllä minä pärjään, voi sanoa, jotta ei huolestuta muita. Mutta pärjäämisen käsitteeseen liittyy aina mahdollisuus siitä, että olisi olemassa jotain ei-pärjäämistä. Mitä se sitten olisi? Sitä, että tulisi pelko, ahdistus ja itku? Sitäkö, että elämä loppuisi? Sitäkö, että olisi surullinen? Vai sitä, ettei jaksaisi elämää sellaisena, kuin sitä on aiemmin elänyt tai yrittänyt elää?

Suoritus, pärjääminen ja jaksaminen ovat saman asian eri puolia. Mitä on ei-suorittaminen, ei-pärjääminen ja ei-jaksaminen? No sehän on olemista ilman turhia paineita. Hetkessä olemista, asioiden tilan hyväksymistä, omaksi itseksi tulemista. Kun ei tarvitse jaksaa yhtään sen enempää kuin jaksaa, ei pärjätä yhtään sen kummemmin kuin mitä elämässä nyt ihmisen tehtävä on, kun ei tarvitse suorittaa hetkiä, vaan elää ne, saattaakin löytää mielekkyyden hetkessä elämisestä.

Pelko kylvää turvattomuuden tunnetta. Turvattomuus tulee siitä, ettei tiedä, kuka on ja miksi on juuri siinä hetkessä, missä on. Pelko näyttää mielelle uhkakuvia, ja tekee siitä turvattoman. Turvattomuus taas uskottelee ihmiselle, että jos ei pärjää, ei ole elämässä riittävän "hyvä", tai ei elä oikein. Onneksi turvattomuus on vain jonkinlainen elämänhallinnan aiheuttama illuusio, sillä ihminen ei voi olla vähemmän tai enemmän turvassa maailmassa, joka on katoavaisuuden maailma. Ainoa paikka, jossa ihminen voi olla turvassa, on Tämä Hetki. Se on ainut Jumala, ainut asia, mikä on totta kaikissa olosuhteissa.

Mitä tapahtuu, jos ihminen lakkaa pärjäämästä? Se saattaa alkaa luottaa Jumalaan, itseensä ja muihin ihmisiin. Se saattaa ruveta huomaamattaan nauttimaan elämästä. Pärjäämisen kirouksen unohtaminen poistaa raamit olemiselta.

Tänään on todella todellinen olo. Sellainen perusolo. Kaikki tuntuu melko normaalilta. Energiat virtaavat melko normisti, vain vähän päätä painaa ja jalkoja kihelmöi. Tai sitten mä olen vain tottunut niihin viboihin.

Muutaman viime päivän oon ollut onnellisempi, kuin koskaan aiemmin. Ja vielä ilman mitään syytä. Tai mitä vielä, syytä on ollut vaikka millä mitalla! Illalla nukkumaan mennessä mun päässä pyörii yksi lause, elämä on lahja. Elämä on lahja. Ja hymyilen ja rakastan, kun en muuta voi. Totta hitossa onneen on syy, ja se on elämä itse. Katselen kiveä, ihmettelen sen kauneutta, miten harmaassa kimaltelee hopeisia hippuja, katson hyppelehtiviä vesipisaroita veneen keulassa, ohikiitävää nestemassaa, mustaa, vihreää, hopeaa, sinistä, ja taivas kaartuu mun ylle, ja mä olen osa sitä, osa vettä, maata ja ilmaa ja minussa palaa tuli. Suljen silmät, ja toivon, ettei mikään keskeytä minua, ja vaikka keskeyttäisikin, rakastaisin sen keskeyttäjän ihan turraksi.

Mun jalkapohjat hamuaa maata ja multaa, mun vartalo haluaa makoilla hiekassa, yhtäkkiä mua ei ötökät häiritse, ne on mun kavereita. Heinät on limenvihreitä elokuun kultaisessa auringonpaisteessa. Ja  tämä paikka on juuri se, jossa mun täytyy olla. Juuri nyt. Ja sitten on taas aika ottaa jalat alleen, ja siirtyä toiseen paikkaan. Ja olla siinä ja rakastaa. Makoilla aurinkotuolissa täkin alla ja haaveilla siitä, kuinka suutelen maailman ihaninta ihmistä ja meidän solarplexukset puhuu keskenänsä, ja meitä viedään.

Ja minä olen vain osa isoa systeemiä, ja minä rakastan omalla paikallani, minä luotan siihen, että asiat järjestyvät. Ja tiedän, että ihmiset löytävät Jumalan luo, että heitä kutsutaan, ja heillä on mahdollisuus , niinkuin minullakin oli. Luotan sisaruksiini, näen heissä vahvuuden heikkouden sijaan, luotan, että jokaisen yhteinen elämänhenki kantaa meitä.

Eli ehkä onneen oli muutama syykin. Jukka-pojan sanoin: "rajaton raju rakkaus ilman rajaa".

Eilen jokin kohta minussa alkoi haikailla jotain, se rikkoi täydellisen onnen (ymmärsin kyllä noissa onnenhetkissäkin, että nyt mun on nautittava täysillä, koska tämä olo ei ihmisellä koskaan kestä ikuisuuksia, koska muuten sydän oikeasti pakahtuisi onnesta). Illalla mietin ja pohdin jotain, jokin kaihersi sisältäpäin. Odotin unta, tai oikeastaan en toivonut sen tulevan, ennenkuin se jokin on tehnyt tehtävänsä minussa, polttanut minusta pois sen menneen tapahtuman pelonhaamun. Tiesin, että kärsimyksellekin on tarkoitus, ja siksi annoin kärsimyksen kärsiintyä pois. Se liukeni, ja menin uneen, josta heräsin aamuyöstä toiseen kärsimykseen. Ensimmäisen nimi oli epävarmuus ja toisen nimi epävarmuus 02. Tiedän, että ne palaavat uniin ja öihin, ja saavat mun puolesta palatakin, koska uskon, että voima (väki ;) ) polttaa ne pois, hitaasti, rakastaa ne mitättömiksi. Hiilikasoiksi, haamuiksi, jotka muistaa, mutta joista ei enää välitä, koska ne eivät ole rakkaudesta vaan pelosta tehtyjä.

Tumma suklaa on muuten hyvää, jos sitä on sägynlaidalla, ja oikein ikävä kärsimys valtaa alaa, ottaa palasen, niin meno pehmenee ;)

Tälläisen kirjoitin sisälläni palavasta tulesta:

"Luovuuden lepattava liekki
polttaa temppelini törkyt
tulella totuuden."

Onnesta muutama päivä sitten:

"Minä näin
valon.
Koen elämän syvimmän riemun.
Olen etuoikeutettu.
Kaikki kärsimys on pientä tämän rinnalla.
Sydämeni on onnellinen.

Ja jokainen sana on liian banaali,
jokainen runo on vankila,
jokainen sävel on suljettu huone.
Sillä se, mikä on,
on kaiken yläpuolella,
takana, edessä ja sisällä.

Hiljaisuus on sen koti
ja valo on sen vaate.
Kynä turmelee,
pensseli kutistaa,
kitara pakottaa sen säveliin.
Silti on luotava, tehtävä parhaansa,
kommunikoitava,
ulkoistettava,
annettava kaikkensa,
koska on ihminen,
jonka keinot ovat rajatut."

Ehkä minulla on vaan keinot vielä hukassa??? ;) I:lle lisäkommenttina, ehkä se absoluuttinen taide on mahdollista, ja musiikilla voi kuvata sitä....ehkä :)

Rauhaaaaaa ja rakkautta!

Minä olen uudelleen syntynyt.

Olo on niin eri, kuin koskaan ennen. Mun tunteet ovat tiivistyneet kahteen ääripäähän. Uskomattoman pysäyttävään pelkoon siitä, että tämä tila on pysyvä ja tulen hulluksi sen kanssa, mutta samalla uskomattoman syvään toivoon siitä, että tämä tila on siunaus, rakkauden osoitus, juuri se muutos, jota olen odottanut ja kaivannut kaikki nämä vuodet.

Ego sai sätkyn, kun ymmärsin, mitä kuoleminen on. Lentokoneessa kohtasin sen, järkytyin, tulin suruksi, tulin itsekseni, rakastin, annoin anteeksi, kaikki naamarit katoavat kuoleman edessä ja ihmisestä tulee se, joka hän oikeasti on. Ihmisestä tulee ihminen sanan kaikissa merkityksissä. Suojamuurit murtuvat, rakennelmat katovat. Enää ei ole väliä, onko valokuvaaja, siivooja vai dokari. On väliä vaan sillä, että on ihminen, ja on elänyt tämän elämän, ja sillä, onko elänyt sen omana itsenään, ns. täysillä, onko osannut rakastaa itseään ja läheisiään, maailmaa ja universumia, vai onko löynyt päätä seinään yritessään suoritua, suorittaa, olla jotain muuta kuin on, olla jotain ollekin ylemmälle tarkoitukselle, olla jotain työlle tai sen antajille, olla jotain miehelleen, lapsilleen, äidilleen, isälleen, olla jotain itselleen, jotain muuta kuin oikeasti on.

Ego on mörkö, joka voi kasvaa valtaviin mittasuhteisiin, jos ihminen ei saa riittävästi tukea omalle hengelleen, itselleen. Itse voi kutistua pikkuriikkiseksi egon syyttelyiden alla. Oli mahtavaa huomata se mietiskelyharjoituksissa, että en mina olekaan sama kuin paniikkihäiriöni, en sama kuin tunteeni, en ihastuneisuuteeni, en suorituspaineisuuteni. Sen takana oli jotain pysyvämpää, ikuista, vakaata, viisasta, rakastavaa mutta neutraalia. Se olikin se kohta minussa, jossa kaikki oli niinkuin pitääkin, kaikki tuntui olevan paikallaan, kaikki oli hyvin. Siihen paikkaan oli kiva matkalla palata.

Matka oli hirveän tärkeä. En osaa katua, et voi, koska silloin taistelisin vielä samoja haasteita vastaan aivan erillä tasolla. Miksi en jaksa työelämässä, miksi en pysty, miksi minulla on paniikki? Ja nyt vastaukset ovat niin selviä. Nyt minun on vain oltava kiitollinen, opeteltava rakastamaan tätä tilaa. Olen kuin suuri avohaava, se ei tihku epämääräistä itkua, kun ei tunnu hyvältä. Se on niin herkkä ja paljas, sitä on suojeltava egon pistelyiltä, vielä hetken aikaa ihmisten pahuudelta ja yhteiskunnan raastavuudelta, sitä on hoidettava, rakastettava, sen on annettava olla niin herkkä, kun sen täytyy olla. Siihen ei saa kaataa liikaa informaatiota siitä, kuinka paha tai hyvä sen on. Se on annettava vain olla.

Ja minun tehtäväni on antaa se on olla, varmistaa, että se voi parantua niin, että kaikki mitä sen takana on, on hyvää ja kaunista, rakastettavaa ja puhdasta, ja kaikki bakteerimörköt saavat kyytiä.

Mitä vielä, egostani? Se on hallinnut minua mun koko elämäni ajan, lähestulkoon, niistä ajoista, kun ymmärsin, että minun pitää olla jotain muuta kuin olen ollakseni hyvä. Minun pitää olla tuo lehden tyttö, jota poika halaa, minun pitää oppia olemaan parempi, huolellisempi, hitaampi, ilottomampi, tavallisempi, ym ym, minun pitää oppia kävelemään niin, että jalkaterät osoittavat hiukan sisäänpäin. Minun ryhtini on liian kumara. Aloin palvella ajatustani siitä, mitä muut minusta haluavat, tai mitä egoni tahtoo osoittaa muille näennäisestä voimastani ja rohkeudestani. Sain anoreksian, hankin anoreksian, jotta voisin osoittaa olevani vahvempi kuin muut. Äidilleni osoitin samalla, että hänen rakkautensa saa minussa aikaan vihaa. Viha ohjasi minua, menin ravolla lämpi lukion, hämmentyneen raivon ja itsehäpeän vallassa. En kehdannut näyttää heikkouttani, itkin muiden laiminlyöntejä omana epäonnistumisenani itselleni. En osannut olla oma itseni, en osannut vaatia muilta mitään, samalla annoin heille hyödyttömän tunteen itsestään, jotta voisin loistaa vahvuudellani. Unettomat yöt todistivat, että jokin on vialla, ei näin voi elää. Mutta ego sai buustia raivosta ja fyysisistä tuloksista, joita sain aikaan. Paino putosi, ällät tulivat.

Tampereen muutto herätteli, jouduin etsimään vakaumustani, Jumalan rakkaus tuntui kaukaiselta, eihän egon sumentama henki osaa etsiä yhteyttä. Pöyrtyily ja paniikki saivat minut pelkäämään hengen esiintuloa, kun tiesin, että jotain värisyttävää tapahtuisi, jos päästäisin sen valloilleen. Pelkäsin kielillä puhumista, pelkäsin kaatumista, pelkäsin uskoon tulemista, rakkauden tuntemista, pelkäsin sitä, että minusta tulisi joku muu, pelkäsin todellista onnea ja vapautta. Egon syyttelyiden lomassa henki pääsi välillä hetkeksi rakastamaan A:n houkutellessa sitä esiin. Mutta järjellinen taistelu ei taida egoa kumota, se löytää aina järjen selitykset sille, miksi mina olen huonompi kuin muut. Pelkäsin, että putoan yhteiskunnan rattaista, kun en kykene tekemään työtä riittävästi. Pelkäsin mielisairauksia yli kaiken. Pelkäsin itseni menettämistä. Mutta nyt huomaan, että ego se siellä vain pelotteli, uskotteli näin, jotta saisi elää ja ohjata minua.

Tarrauduin egoon, koska olin turvaton lapsi. Egon näennäinen vahvuus antoi minulle naamarin, joka sopi minulle. Olin iloinen, avoin, vastuuntuntoinen, jaksavainen, ja aina kun hetkeksi pysyähdyin miettimään psyykkisten oireiden tullessa liian vahvoiksi, aloin rakentaa naamaria uudelleen. Tampereella tämä naamari alkoi rakoilla, paniikit iskivät, pelot iskivät. En uskaltanut elää. Silti tein ja taistelin, olen kiitollinen itselleni, että jaksoin.

Tällä kertaa en aseta sitä naamaria enää paikoilleen. Mulla ei ole mitään menetettävää, ei mitään muuta kuin ego ja sen sanelema ahdas ja ahdistava, pelottava ja väsyttävä elämä. Mutta mitä minä voin saada? Minä voin saada rakastavan myötätuntoisen suhtautuimisen elämään, rakkauden, josta riittää muillekin, oikean tahdon auttaa ihmiskuntaa ja itseäni elämän tiellä. Nöyryyden ja hiljaisuuden lahjan. Voin saada elämän, minulla on uusi elämä. Se on kuin valkoinen maalausalusta. Voin alkaa täyttämään sitä asioilla, jotka sopivat minulle, joita oikeasti haluan tehdä. Voin alkaa nähdä tekemäni asiat asioiksi, joita haluan tehdä, en enää ajanvietteeksi, asioiksi, joita minun pitää tehdä unohtaakseni maailman raadollisuuden ja oman elämäni ahdistuksen.

Kiitos, Suurin, kiitos, Elämän Antaja, kiitos, Pyhä Henki, Rakkauden, Jumala. Kiitos Johdattaja, kiitos, Suuri Merkitys. Olkaa kanssani tällä tiellä, jolle pääsin. Opettakaa minua rakastamaan itseäni, jotta voisin rakastaa maailmaa, opettakaa minua ei vain hyväksymään tämä tila, vaan rakastamaan sitä, toivomaan sitä, tietämään sen viisaus, olemaan eniten kiitollinen juuri siitä, mitä mina saan nähdä ja kokea. Ymmärtämään sen ihanuus ja maailman ihanuus.

Mun elämä

on se, mikä on, oli mikä diagnoosi tahansa, se on yhtä vaikeaa tai helppoa, mikä minua vaivaa, sitä ei voi selvittää mikään diagnoosi. Paitsi minun oma ymmärrykseni, ymmärtää tätä mun omaa elämää.

Mitä useammin asiat toistuu, sitä helpompi on ymmärtää, mitä minulle kuuluu ja miksi. Sitä helpompi on nähdä, kuinka elämäni syklit kiertää, samanlaisina, eikö ole koskaan ulospääsyä tästä syklistä?

Saisinko ymmärryksen, tietoisuuden siitä, kuinka olla oman itseni kanssa? Kuinka oppia olemaan liian ankara ja liian tuomitseva, kuinka oppia olemaan kuluttamatta liikaa energiaa turhaan, jotta jaksaisi ilman liian syviä alamäkiä?

Miksi elämän pitää olla vuoristorataa? Mun tehtävä on kai hyväksyä se, että se on sellaista, ylös alas ylös alas.

Itku ja masennus.