Mun elämä

on se, mikä on, oli mikä diagnoosi tahansa, se on yhtä vaikeaa tai helppoa, mikä minua vaivaa, sitä ei voi selvittää mikään diagnoosi. Paitsi minun oma ymmärrykseni, ymmärtää tätä mun omaa elämää.

Mitä useammin asiat toistuu, sitä helpompi on ymmärtää, mitä minulle kuuluu ja miksi. Sitä helpompi on nähdä, kuinka elämäni syklit kiertää, samanlaisina, eikö ole koskaan ulospääsyä tästä syklistä?

Saisinko ymmärryksen, tietoisuuden siitä, kuinka olla oman itseni kanssa? Kuinka oppia olemaan liian ankara ja liian tuomitseva, kuinka oppia olemaan kuluttamatta liikaa energiaa turhaan, jotta jaksaisi ilman liian syviä alamäkiä?

Miksi elämän pitää olla vuoristorataa? Mun tehtävä on kai hyväksyä se, että se on sellaista, ylös alas ylös alas.

Itku ja masennus.