Tiedättekö niitä päiviä, kun tuntuu, et kaikki on jotenkin niin perushyvin? Nukkuu yhteen, heräilee, chattailee, juo aamukahvit. Maalailee, siirtelee tavaroita, kuuntelee hyvää musaa. Ei tunnu pahalta missään kohtaa. Vaikka mielessä myllertää epämäärisiä ajatuksia parisuhteesta tai muusta. Silti kaikki on hyvin ja voi olla rauhassa.

Ei itketä missään kohtaa sisintä. On vaan kiva olla. Ja vaikka itkettäiskin, niin silti on ihan ok. Lähtee lenkille puoli kymmeneltä, katselee mustaa järveä ja lähes täyttä kuuta. Ajattelee et näin sen pitääkin olla. Maailma on yksi planeetta, mistä tullaan minne mennään ja miksi. Nämä perusajatuksetkaan eivät ahdista.

Jotenkin ymmärtää oman rajallisuutensa. Nauraa eiliselle, kun itki ahdistuneena ja yksinänsä. Tänään ei edes ole tehnyt kamalasti mieli ihmisten ilmoille tai soittelemaan ympäri ämpäri. Kylläpäs ihminen on kompleksi kokonaisuus. Silti me ollaan täällä pienellä pallolla niin rajallisia. Meitä ohjaavat kemialliset/sielulliset prosessit: tunteet. Kun tuntuu paskalta, ei maita ruokakaan. Ei toimi aivo, ei jaksa muuta kun tuijottaa töllöä. Kun tuntuu hyvältä, saa aikaan paljon. Jaksaa mennä ja tehdä ja ajaa säärikarvat ihan omaksi iloksi. Jaksaa maalata pahvilaatikot syvän punaisiksi, vaikka kyllähän ne pahvinvärisinäkin asiansa ajaisivat.

Haasteena on se, miten ensi kerralla muistaa, kun yksinäisyys iskee ja suru tulee silmään että: huomenna on uusi päivä, ja kaikki tuntuu taas aivan eriltä. Pitäisi oppia olla luottamatta omiin tunteisiinsa liikaa. Ne on joskus aika hämäräperäisiä. Ne pelottelee, ne uskottelee että olet aika huono ihminen ja että et kai koskaan tule onnelliseks kun tällätavalla kerta tunnet. Ne tunteet pitää jotenkin hyväksyä, mutta jättää omaan arvoonsa. On hyvä muistaa, että tunteiden alla asustaa minä/sinä itse. Se henkilö, joka ei ole yhtä kuin tunteet (ks. mm. Tony Dunderfelt: voimavarana itsetuntemus).

Kai tänään ei tuntuis niin hienolta jos eilen ei olis tuntunut niin surulliselta?