Minä olen uudelleen syntynyt.

Olo on niin eri, kuin koskaan ennen. Mun tunteet ovat tiivistyneet kahteen ääripäähän. Uskomattoman pysäyttävään pelkoon siitä, että tämä tila on pysyvä ja tulen hulluksi sen kanssa, mutta samalla uskomattoman syvään toivoon siitä, että tämä tila on siunaus, rakkauden osoitus, juuri se muutos, jota olen odottanut ja kaivannut kaikki nämä vuodet.

Ego sai sätkyn, kun ymmärsin, mitä kuoleminen on. Lentokoneessa kohtasin sen, järkytyin, tulin suruksi, tulin itsekseni, rakastin, annoin anteeksi, kaikki naamarit katoavat kuoleman edessä ja ihmisestä tulee se, joka hän oikeasti on. Ihmisestä tulee ihminen sanan kaikissa merkityksissä. Suojamuurit murtuvat, rakennelmat katovat. Enää ei ole väliä, onko valokuvaaja, siivooja vai dokari. On väliä vaan sillä, että on ihminen, ja on elänyt tämän elämän, ja sillä, onko elänyt sen omana itsenään, ns. täysillä, onko osannut rakastaa itseään ja läheisiään, maailmaa ja universumia, vai onko löynyt päätä seinään yritessään suoritua, suorittaa, olla jotain muuta kuin on, olla jotain ollekin ylemmälle tarkoitukselle, olla jotain työlle tai sen antajille, olla jotain miehelleen, lapsilleen, äidilleen, isälleen, olla jotain itselleen, jotain muuta kuin oikeasti on.

Ego on mörkö, joka voi kasvaa valtaviin mittasuhteisiin, jos ihminen ei saa riittävästi tukea omalle hengelleen, itselleen. Itse voi kutistua pikkuriikkiseksi egon syyttelyiden alla. Oli mahtavaa huomata se mietiskelyharjoituksissa, että en mina olekaan sama kuin paniikkihäiriöni, en sama kuin tunteeni, en ihastuneisuuteeni, en suorituspaineisuuteni. Sen takana oli jotain pysyvämpää, ikuista, vakaata, viisasta, rakastavaa mutta neutraalia. Se olikin se kohta minussa, jossa kaikki oli niinkuin pitääkin, kaikki tuntui olevan paikallaan, kaikki oli hyvin. Siihen paikkaan oli kiva matkalla palata.

Matka oli hirveän tärkeä. En osaa katua, et voi, koska silloin taistelisin vielä samoja haasteita vastaan aivan erillä tasolla. Miksi en jaksa työelämässä, miksi en pysty, miksi minulla on paniikki? Ja nyt vastaukset ovat niin selviä. Nyt minun on vain oltava kiitollinen, opeteltava rakastamaan tätä tilaa. Olen kuin suuri avohaava, se ei tihku epämääräistä itkua, kun ei tunnu hyvältä. Se on niin herkkä ja paljas, sitä on suojeltava egon pistelyiltä, vielä hetken aikaa ihmisten pahuudelta ja yhteiskunnan raastavuudelta, sitä on hoidettava, rakastettava, sen on annettava olla niin herkkä, kun sen täytyy olla. Siihen ei saa kaataa liikaa informaatiota siitä, kuinka paha tai hyvä sen on. Se on annettava vain olla.

Ja minun tehtäväni on antaa se on olla, varmistaa, että se voi parantua niin, että kaikki mitä sen takana on, on hyvää ja kaunista, rakastettavaa ja puhdasta, ja kaikki bakteerimörköt saavat kyytiä.

Mitä vielä, egostani? Se on hallinnut minua mun koko elämäni ajan, lähestulkoon, niistä ajoista, kun ymmärsin, että minun pitää olla jotain muuta kuin olen ollakseni hyvä. Minun pitää olla tuo lehden tyttö, jota poika halaa, minun pitää oppia olemaan parempi, huolellisempi, hitaampi, ilottomampi, tavallisempi, ym ym, minun pitää oppia kävelemään niin, että jalkaterät osoittavat hiukan sisäänpäin. Minun ryhtini on liian kumara. Aloin palvella ajatustani siitä, mitä muut minusta haluavat, tai mitä egoni tahtoo osoittaa muille näennäisestä voimastani ja rohkeudestani. Sain anoreksian, hankin anoreksian, jotta voisin osoittaa olevani vahvempi kuin muut. Äidilleni osoitin samalla, että hänen rakkautensa saa minussa aikaan vihaa. Viha ohjasi minua, menin ravolla lämpi lukion, hämmentyneen raivon ja itsehäpeän vallassa. En kehdannut näyttää heikkouttani, itkin muiden laiminlyöntejä omana epäonnistumisenani itselleni. En osannut olla oma itseni, en osannut vaatia muilta mitään, samalla annoin heille hyödyttömän tunteen itsestään, jotta voisin loistaa vahvuudellani. Unettomat yöt todistivat, että jokin on vialla, ei näin voi elää. Mutta ego sai buustia raivosta ja fyysisistä tuloksista, joita sain aikaan. Paino putosi, ällät tulivat.

Tampereen muutto herätteli, jouduin etsimään vakaumustani, Jumalan rakkaus tuntui kaukaiselta, eihän egon sumentama henki osaa etsiä yhteyttä. Pöyrtyily ja paniikki saivat minut pelkäämään hengen esiintuloa, kun tiesin, että jotain värisyttävää tapahtuisi, jos päästäisin sen valloilleen. Pelkäsin kielillä puhumista, pelkäsin kaatumista, pelkäsin uskoon tulemista, rakkauden tuntemista, pelkäsin sitä, että minusta tulisi joku muu, pelkäsin todellista onnea ja vapautta. Egon syyttelyiden lomassa henki pääsi välillä hetkeksi rakastamaan A:n houkutellessa sitä esiin. Mutta järjellinen taistelu ei taida egoa kumota, se löytää aina järjen selitykset sille, miksi mina olen huonompi kuin muut. Pelkäsin, että putoan yhteiskunnan rattaista, kun en kykene tekemään työtä riittävästi. Pelkäsin mielisairauksia yli kaiken. Pelkäsin itseni menettämistä. Mutta nyt huomaan, että ego se siellä vain pelotteli, uskotteli näin, jotta saisi elää ja ohjata minua.

Tarrauduin egoon, koska olin turvaton lapsi. Egon näennäinen vahvuus antoi minulle naamarin, joka sopi minulle. Olin iloinen, avoin, vastuuntuntoinen, jaksavainen, ja aina kun hetkeksi pysyähdyin miettimään psyykkisten oireiden tullessa liian vahvoiksi, aloin rakentaa naamaria uudelleen. Tampereella tämä naamari alkoi rakoilla, paniikit iskivät, pelot iskivät. En uskaltanut elää. Silti tein ja taistelin, olen kiitollinen itselleni, että jaksoin.

Tällä kertaa en aseta sitä naamaria enää paikoilleen. Mulla ei ole mitään menetettävää, ei mitään muuta kuin ego ja sen sanelema ahdas ja ahdistava, pelottava ja väsyttävä elämä. Mutta mitä minä voin saada? Minä voin saada rakastavan myötätuntoisen suhtautuimisen elämään, rakkauden, josta riittää muillekin, oikean tahdon auttaa ihmiskuntaa ja itseäni elämän tiellä. Nöyryyden ja hiljaisuuden lahjan. Voin saada elämän, minulla on uusi elämä. Se on kuin valkoinen maalausalusta. Voin alkaa täyttämään sitä asioilla, jotka sopivat minulle, joita oikeasti haluan tehdä. Voin alkaa nähdä tekemäni asiat asioiksi, joita haluan tehdä, en enää ajanvietteeksi, asioiksi, joita minun pitää tehdä unohtaakseni maailman raadollisuuden ja oman elämäni ahdistuksen.

Kiitos, Suurin, kiitos, Elämän Antaja, kiitos, Pyhä Henki, Rakkauden, Jumala. Kiitos Johdattaja, kiitos, Suuri Merkitys. Olkaa kanssani tällä tiellä, jolle pääsin. Opettakaa minua rakastamaan itseäni, jotta voisin rakastaa maailmaa, opettakaa minua ei vain hyväksymään tämä tila, vaan rakastamaan sitä, toivomaan sitä, tietämään sen viisaus, olemaan eniten kiitollinen juuri siitä, mitä mina saan nähdä ja kokea. Ymmärtämään sen ihanuus ja maailman ihanuus.