Hei ystävät. Kiitos kun jaksoitte seurata matkaani, nyt on vuorossa erilainen matka. Kutsun teitä tulemaan mukaan tälle matkalle. Lähdetään sisäänpäin. Ollaan paikallaan, mutta liikutaan. Välillä hitaasti, välillä juostaan ja harpotaan. Välillä pistetään piipit päälle ja peruutetaan. Katsotaan ettei osuta ohikulkijoihin.

Toivon, että tämän blogin lukeminen, kirjoittaminen ja kommentoiminen antais meille kaikille jotain. Toki alotan tän blogin itsekkäistä syistä: halusta löytää kanava, jolla pystyn analyosimaan tunteitani. Tämä blogi on kuin entisajan kirje. En halua kirjoittaa päiväkirjaa, koska uskon keskinäisen ajatuksenvaihdon voimaan elämässä ja kasvussa. Kirjoitan blogia nimettömänä, koska joskus asiat ovat liian arkoja tunnustettavaksi näin avoimella foorumilla, vaikka periaatteessa uskon, ettei ihmisellä ole mitään hävettävää. Jokainen on särkyväinen, jokaisella on omat kipukohtansa. Kun tunteita jaetaan, saatetaan päästä lähemmäksi itsetuntemuksessa ja itsensä hyväksymisessä.

Tänään näin lehden, kun lähin metsään kävelylle. Se ei ollu ruskanvärinen, vaan vielä vihreä ja puussa kiinni. Se jotenkin kuvasi mun tunnetta itsestäni tällä hetkellä. Voitte itse katsoa, ehkä ymmärrätte mitä tarkotan. Ihana limenvihreä väri. Jotenkin se kuvaa sitä, kuinka paljon uskon, että mussa on sellaista hyvää, mitä perusihmisissä on. Halua auttaa, rakastaa ja olla hyvä. Sitten on nuo ruttoimaiset pilkut. Ne on niitä mustia kohtia, joita pyrin tässä blogissa ja tässä elämänvaiheessa käsittelemään. Yhden nimi on pelko, toisen turvattomuus. Kolmas on omien tunteiden vieraus itselle. Neljäs voisi olla vaikka yksinäisyys. Viidennelle ja kuudennelle löytyy varmasti nimet tän blogin kuluessa.

En lupaa kirjottaa joka päivä. Kirjoitan kun siltä tuntuu. Olette vapaita kommentoimaan, rehellisesti.
Rakkain terveisin täältä huoneestani.