Tänään on todella todellinen olo. Sellainen perusolo. Kaikki tuntuu melko normaalilta. Energiat virtaavat melko normisti, vain vähän päätä painaa ja jalkoja kihelmöi. Tai sitten mä olen vain tottunut niihin viboihin.

Muutaman viime päivän oon ollut onnellisempi, kuin koskaan aiemmin. Ja vielä ilman mitään syytä. Tai mitä vielä, syytä on ollut vaikka millä mitalla! Illalla nukkumaan mennessä mun päässä pyörii yksi lause, elämä on lahja. Elämä on lahja. Ja hymyilen ja rakastan, kun en muuta voi. Totta hitossa onneen on syy, ja se on elämä itse. Katselen kiveä, ihmettelen sen kauneutta, miten harmaassa kimaltelee hopeisia hippuja, katson hyppelehtiviä vesipisaroita veneen keulassa, ohikiitävää nestemassaa, mustaa, vihreää, hopeaa, sinistä, ja taivas kaartuu mun ylle, ja mä olen osa sitä, osa vettä, maata ja ilmaa ja minussa palaa tuli. Suljen silmät, ja toivon, ettei mikään keskeytä minua, ja vaikka keskeyttäisikin, rakastaisin sen keskeyttäjän ihan turraksi.

Mun jalkapohjat hamuaa maata ja multaa, mun vartalo haluaa makoilla hiekassa, yhtäkkiä mua ei ötökät häiritse, ne on mun kavereita. Heinät on limenvihreitä elokuun kultaisessa auringonpaisteessa. Ja  tämä paikka on juuri se, jossa mun täytyy olla. Juuri nyt. Ja sitten on taas aika ottaa jalat alleen, ja siirtyä toiseen paikkaan. Ja olla siinä ja rakastaa. Makoilla aurinkotuolissa täkin alla ja haaveilla siitä, kuinka suutelen maailman ihaninta ihmistä ja meidän solarplexukset puhuu keskenänsä, ja meitä viedään.

Ja minä olen vain osa isoa systeemiä, ja minä rakastan omalla paikallani, minä luotan siihen, että asiat järjestyvät. Ja tiedän, että ihmiset löytävät Jumalan luo, että heitä kutsutaan, ja heillä on mahdollisuus , niinkuin minullakin oli. Luotan sisaruksiini, näen heissä vahvuuden heikkouden sijaan, luotan, että jokaisen yhteinen elämänhenki kantaa meitä.

Eli ehkä onneen oli muutama syykin. Jukka-pojan sanoin: "rajaton raju rakkaus ilman rajaa".

Eilen jokin kohta minussa alkoi haikailla jotain, se rikkoi täydellisen onnen (ymmärsin kyllä noissa onnenhetkissäkin, että nyt mun on nautittava täysillä, koska tämä olo ei ihmisellä koskaan kestä ikuisuuksia, koska muuten sydän oikeasti pakahtuisi onnesta). Illalla mietin ja pohdin jotain, jokin kaihersi sisältäpäin. Odotin unta, tai oikeastaan en toivonut sen tulevan, ennenkuin se jokin on tehnyt tehtävänsä minussa, polttanut minusta pois sen menneen tapahtuman pelonhaamun. Tiesin, että kärsimyksellekin on tarkoitus, ja siksi annoin kärsimyksen kärsiintyä pois. Se liukeni, ja menin uneen, josta heräsin aamuyöstä toiseen kärsimykseen. Ensimmäisen nimi oli epävarmuus ja toisen nimi epävarmuus 02. Tiedän, että ne palaavat uniin ja öihin, ja saavat mun puolesta palatakin, koska uskon, että voima (väki ;) ) polttaa ne pois, hitaasti, rakastaa ne mitättömiksi. Hiilikasoiksi, haamuiksi, jotka muistaa, mutta joista ei enää välitä, koska ne eivät ole rakkaudesta vaan pelosta tehtyjä.

Tumma suklaa on muuten hyvää, jos sitä on sägynlaidalla, ja oikein ikävä kärsimys valtaa alaa, ottaa palasen, niin meno pehmenee ;)

Tälläisen kirjoitin sisälläni palavasta tulesta:

"Luovuuden lepattava liekki
polttaa temppelini törkyt
tulella totuuden."

Onnesta muutama päivä sitten:

"Minä näin
valon.
Koen elämän syvimmän riemun.
Olen etuoikeutettu.
Kaikki kärsimys on pientä tämän rinnalla.
Sydämeni on onnellinen.

Ja jokainen sana on liian banaali,
jokainen runo on vankila,
jokainen sävel on suljettu huone.
Sillä se, mikä on,
on kaiken yläpuolella,
takana, edessä ja sisällä.

Hiljaisuus on sen koti
ja valo on sen vaate.
Kynä turmelee,
pensseli kutistaa,
kitara pakottaa sen säveliin.
Silti on luotava, tehtävä parhaansa,
kommunikoitava,
ulkoistettava,
annettava kaikkensa,
koska on ihminen,
jonka keinot ovat rajatut."

Ehkä minulla on vaan keinot vielä hukassa??? ;) I:lle lisäkommenttina, ehkä se absoluuttinen taide on mahdollista, ja musiikilla voi kuvata sitä....ehkä :)

Rauhaaaaaa ja rakkautta!