Pitkästä aikaa mun haparoivat sormet yrittää saada jonkinlaista tekstintynkää aikaiseksi. Elämä on muuttunut viime kirjoituksista aika lailla. Nyt ollaan isossa elämässä, työelämässä, oikeassa elämässä, jossa pitää elää nyt eikä sitten kohta. On pelottavaa ottaa vastuu omasta elämästä ja omista teoistaan.

Kuitenkin sitten kun sen on valmis tekemään, huomaa, ettei ole olemassa mitään sen vapauttavampaa. Saattaa jopa innostua asiasta niin kovasti, että muuttuu jollakin tapaa itsekeskeiseksi - jopa itsekkääksi. Äläkää mulle tulko aukoon, mää itte, mää itte!

Mutta, eikös tuon murrosiän olisi pitänyt tulla jo joskus yli kymmenen vuotta sitten? Ei, ei suinkaan. Onneksi tuli nyt. Ihmisen kriisit on pitkät ja hartaat, niiden väliin mahtuu hetkinen Herran huomaa ja helppoa elämää. Mutta sitten se iskee taasen. Ja taas näkee kirkkaammin, paremmin, aivan uudella lailla. Rakastuu elämään uudelleen, pelkää taas hieman vähemmän. Ehkä tämä on juuri se tapa, jolla elämänviisautta voi kerryttää: heittäytymällä kriiseissä aina uudelleen pikkulapseksi. Antaakas kun minä itte!

Tuntuu, että mulla on on uusi elämä. Se on kohtuullisen auki ja tyhjä, sitä voi ruveta täyttämään asioilla, joilla haluaa. Pitää vaan yrittää saada selville, mitä itse haluaa. Se on elämänmittainen prosessi ainakin niille, jotka ovat eläneet muita varten. Kuka on tuo ihminen, joka minussa elää, ja mitä se oikein kitisee? Miksi se marisee? Onko sillä jokin hätänä? Mitä se oikein HALUAA?

Ensin on lähdettävä siitä, että on löytävä päätä seinään. On tehtävä asioita, joita ei todellisuudessa halua, jotta voi tuntea veren maun suussaan ja ymmärtää, että tämä ei ole minulle hyväksi. Tämä vaihe toistuu useita kertoja, monet samat virheet on toistettava niin usein, että tuo tuttu veren maku tulee jo ennalta kielen päälle. Tapahtuu behavioristinen ehdollistuminen. Ymmärtää, että saa sähköiskun, jos menee liian lähelle virtalähdettä.

Ihminen ei kerrasta opi. Se ei ole siinä mielessä fiksu olio. Se ei myöskään opi siitä, että sille sanotaan, että älä tee näin, se sattuu. Sen pitää itse tuntea piikki kynnen alla, sen pitää itse saada nuolla haavoijaan. Väärät valinnat on tehtävä itse ja itkut on itkettävä itse. Minä itte, minä itte!

Tässä on kuitenkin eräs paradoksi. Vaikka virheet tehdään itse ja niistä opitaan itse, siltikään ei olla yksin niiden virheiden kanssa, koska kaikki muutkin ovat niitä tehneet. Kaikki muutkin nuolevat haavojaan, tuntevat piikit lihassa ja veren maun suussa. Tai ovat näin tunteneet tai tehneet. Siksi ihmiset ymmärtävät toisiaan ja voivat tukea toisiaan. Ymmärtäminen on ajatus siitä, miltä toisesta mahtaa tuntua.

Täydellistä ymmärtämistä ei ole, mutta jotain sinne päin. Siksi ei pidä jäädä omaan pesäkoloonsa yksin itkemään, vaan on mentävä, kerrottava, tunnustettava, otettava vastaan rakkautta ja lohtua. Koska kaikki sitä tarvitsevat! Tätä kautta on helppoa itse asiassa ymmärtää, mitä itse haluaa. Monen ihmisen perustarve on juuri tämä ymmärryksen tunne. Kun tuntuu siltä, että joku toinen ymmärtää itseään, saa jonkinlaista lohtua. Tuntuu, että ei sittenkään ole yksin tässä maailmassa. Tämä "illuusio" tuottaa onnentunteita. Joten, ymmärtäkäämme ja rakastakaamme toisiamme! Rakkauden läsnä ollessa on helpompaa nähdä, mitä itse halusiaan tältä lyhyeltä ja ihanalta elämältä. Ei tarvitse polkea omia tarpeitaan. One love!