Ihminen pelkää, jotta se selviytyisi. Mutta usein pelko voi muodostua jonkinlaiseksi illuusioksi siitä, ettei selviytysikään. Pelko on kokonaisvaltainen psykofyysinen tila, jossa ihmisen mieli hyppii menneiden haamujen luota tulevaisuuden haamuihin. Pelkäävä mieli ei muista nykyhetkeä. Menneet "epäonnistumiset" värittävät tulevaisuuden uhkakuvia, ja mieli luo jonkinlaista painajaista siitä, että elämässä voisi käydä jotenkin hullusti.

Minua on viimeaikoina pelottanut mm. se, etten jaksa laittaa itselleni ruokaa. Ja etten jaksa nousta sängystä. Tai etten uskalla olla oma itseni, tai ettei minua auta kukaan, kun en jaksa. Minua on pelottanut yksinoleminen, mutta myös toisten ihmisten kanssa olemisen raskaus. Minua ovat pelottaneet seinät ja muurit, jotka välillä tuntuvat tielleni nousevan. Ensin näkee niiden varjon kaukaa, sitten, kuin liukuhihnalla seisoisi voimatta tehdä mitään elämä vie hitaasti varjoa päin. Sitten huomaa, että edessä on muuri, josta ei pääse yli eikä ympäri. Pysähtyminen varjoon pelottaa.

Vuosi vuodelta peloilla on samat nimet, ne kiteytyvät vain ajan kuluessa, ja niille tulee syvempiä, yhä syvempiä merkityksiä. Pelko uskottelee, ettei minusta ole muuksi kuin pelkuriksi. Se myös uskottelee, etten koskaan enää tulisi näkemään valoa tai kokemaan pelotonta vapauden riemua. Kuitenkin se on onneksi väärässä. Se väistyy ajan mittaa, kun vain uskaltaa pysähtyä tarkastelemaan sitä. Näin minun on uskottava nyt, vaikka pelko valtaakin mieleni ja kehoni tuon tuostakin.

Philip Martinin "Zen - tie depression läpi" -kirja vastasi kysymykseeni siitä, mitä pelolle tulisi tehdä. Pitäisikö sitä juosta karkuun, yrittää unohtaa se, yrittää rakastaa se kuoliaaks, yrittää olla kuin sitä ei olisi. Martinin mukaan pelkoa voi tarkastella: voi tarkastella sitä, millaisia reaktioita se herättää mielessä ja kehossa. Vielä en tiedä, kuinka tämä tietoinen pysähtyminen pelon ääreen vaikuttaa pelkoihini, mutta metodi on kokeilun alla. Toinen vaihtoehto peloista "pääsemiseen", mikä on ihmisen luontainen suunta ajatella negatiivisista tuntemuksistaan, on vetää diapamia naamaan aamusta iltaan. Kuitenkin minusta pitkäjänteisempi vaihtoehto on pelon kohtaaminen sellaisena kuin se on. Vaikka se onkin ehkä pelottavinta, mitä voi olla. Ehkä tätä kautta voi huomata, että pelko sulaa vähitellen osaksi elämää, eikä sen merkitys pääse kasvamaan olemattomiin mittoihin.

Ymmärsin, että mun pelko tiivistyy aikalailla ajatukseen "pärjäämisestä" maailmassa. Pärjääminen on mun mielen mielestä sitä, että pystyy pitämään huolta itsestään, sitä että henki kulkee ilman ahdistusta, sitä, ettei pelkää yksinjäämistä eikä ihmisten kanssa olemista. Pärjääminen on sitä, ettei pelkää. Mutta itse ajatus "pärjäämisestä" taitaakin itse asiassa aiheuttaa koko pelon. Pärjääminenhän on itse asiassa illuusio siitä, että ihmisen pitäisi olla jotain Jumalaakin suurempaa, kuvitelma siitä, että omaa elämää voisi hallita. Pärjääminen sisältää pelon siitä, että voisi jäädä maailman rattaista. Se muotittaa elämän, ahdistaa itsen muottiin siitä, miten elämän kuuluisi kulkea.

Pärjäävä ihminen ei tarvitse. Mutta onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei tarvitsisi mitään? Kyllä minä pärjään, voi sanoa, jotta ei huolestuta muita. Mutta pärjäämisen käsitteeseen liittyy aina mahdollisuus siitä, että olisi olemassa jotain ei-pärjäämistä. Mitä se sitten olisi? Sitä, että tulisi pelko, ahdistus ja itku? Sitäkö, että elämä loppuisi? Sitäkö, että olisi surullinen? Vai sitä, ettei jaksaisi elämää sellaisena, kuin sitä on aiemmin elänyt tai yrittänyt elää?

Suoritus, pärjääminen ja jaksaminen ovat saman asian eri puolia. Mitä on ei-suorittaminen, ei-pärjääminen ja ei-jaksaminen? No sehän on olemista ilman turhia paineita. Hetkessä olemista, asioiden tilan hyväksymistä, omaksi itseksi tulemista. Kun ei tarvitse jaksaa yhtään sen enempää kuin jaksaa, ei pärjätä yhtään sen kummemmin kuin mitä elämässä nyt ihmisen tehtävä on, kun ei tarvitse suorittaa hetkiä, vaan elää ne, saattaakin löytää mielekkyyden hetkessä elämisestä.

Pelko kylvää turvattomuuden tunnetta. Turvattomuus tulee siitä, ettei tiedä, kuka on ja miksi on juuri siinä hetkessä, missä on. Pelko näyttää mielelle uhkakuvia, ja tekee siitä turvattoman. Turvattomuus taas uskottelee ihmiselle, että jos ei pärjää, ei ole elämässä riittävän "hyvä", tai ei elä oikein. Onneksi turvattomuus on vain jonkinlainen elämänhallinnan aiheuttama illuusio, sillä ihminen ei voi olla vähemmän tai enemmän turvassa maailmassa, joka on katoavaisuuden maailma. Ainoa paikka, jossa ihminen voi olla turvassa, on Tämä Hetki. Se on ainut Jumala, ainut asia, mikä on totta kaikissa olosuhteissa.

Mitä tapahtuu, jos ihminen lakkaa pärjäämästä? Se saattaa alkaa luottaa Jumalaan, itseensä ja muihin ihmisiin. Se saattaa ruveta huomaamattaan nauttimaan elämästä. Pärjäämisen kirouksen unohtaminen poistaa raamit olemiselta.